Ensimmäisessä raskaudessa pahoinvointia oli ajoittain joidenkin viikkojen ajan, mutta se oli suht lievää ja meni levolla ja jatkuvalla syömisellä ohi ja pahimmat päivät sattuivat viikonloppuihin, joten töistäkään ei tarvinnut olla pois. Ja silloin tietenkin pystyi lepäämään täyspainoisemmin, kun ei ollut sitä taaperoa hoidettavana…

Nyt toisen raskauden aikana voimakas pahoinvointi ja aivan tolkuton väsymys alkoi viikolla 7 ja on siitä asti vaivannut välillä enemmän, välillä vähemmän. Sekä ihan rehellistä oksentelua, että myös vaan karmeaa oloa, huimausta ja vellomista/etomista ja tärinää, puhumattakaan hirveistä hikoilukohtauksista. Ensin meni reilu kuukausi aivan sängyn pohjalla, sairaslomalla töistä ja utuisissa, masentuneissa tunnelmissa nukkuen ja valveillaoloajan makkarin, olkkarin ja wc:n väliä raahustaen – joka toinen päivä jaksoin juuri ja juuri suihkuun, mutta sitäkin piti suunnitella tuntikausia ja kerätä voimia. Saatoin olla päiväkausia poistumatta kotoa tai niin, että päivittäinen “ulkoilu” oli lapsen vienti tai haku tarhasta.

Kokeilin aivan kaikki vinkit mitä vain mistään löysin: pienet annokset (tuttuja jo edellisestä kerrasta), rannekkeet, B6 vitamiinin, sitrushedelmät jne jne – itsellä auttoi jonkun verran sitten käsikauppalääke Postafen (matkapahoinvointiin), se itsessään väsyttää hirvittävästi, mutta vaikka se toi koomaolon, niin se vei kaikista pahimman terän oksentelulta, joten pystyin joskus jopa pari tuntia olemaan lapsen kanssa ja sain myös yöllä nukuttua. Joskin pääosin niin, että makasin sohvalla ja yritin seurata hänen leikkejään siitä vierestä. Sen lisäksi auttoi vain ja ainoastaan lepo – kolmen tunnin levolla saatoin jaksaa olla puoli tuntia viiva tunnin “jalkeilla” (seistä jaksoin vajaa 5minuuttia kerralla). Iltaisin oli yleensä parempi tunti ja sillon upposi suklaa ja jäätelö – tai saattoivat nekin tulla ylös, mutta hetken aikaa oli mukava olo, edes sen syömisen ajan – sokerin endorfiinit! Sen takia en ehkä niin laihtunutkaan. Viikot poika oli onneksi tarhassa ja viikonloppuisin pyysimme usein apuja mummilta tai enolta, jotta mieskin saisi joskus vähän levätä. Ensimmäisen kerran kun kahteen kuukauteen sanoin pojalle tarhasta hakiessani, että voidaan jäädä pihalle, että nyt äiti jaksaa, niin 2,5v hihkaisi onnellisena “äiti ei ole enää pipi”. Pieniä huvittavia hetkiä oli myös, kun pikku mies tuli pöntön vierelle matkimaan ”mitä äiti tekee, minä haluan myös” ja alkoi siinä sitten vieressä “kakoa” pää pöntön reunalla…

Ensimmäisen 1-1,5kk jälkeen olotilat ovat vaihdelleet suht ok päivistä, jolloin riittää kun syö koko ajan ja nukkuu noin 21-07 plus päiväunet jos mahdollista, sellaisiin päiviin, että mikään ei pysy sisällä eivätkä jalat kanna. Näitä vaihtelevasti noin 1-5 kutakin ja sitten taas moodin vaihto. Aina se on yhtä masentavaa, kun se karmeus iskee takaisin, mutta toisaalta pitäisi varmaan olla iloinen, että edes on niitä parempia päiviä. Nyt on täynnä tasan 21vk, eilen oli rakennultra ja siellä kaikki hyvin.

Jotenkin tuntuu, että helpompi olisi kestää, jos olisi “vain itsekseen”; mutta nyt kun poika joutuu äidin vähemmälle huomiolle ja olen tietysti väsyneenä ja huonovointisena usein kiukkuisempikin ja sen lisäksi miehelle kaksinverroin kotivastuita, niin niistäkin tulee huono omatunto ja ahdistaa kaksin verroin. Mutta karmeinta oli toki ihan alussa, noin viikon kun oli se karmeus kestänyt ja ei tiennyt, että kauanko kestää ja synnytyksen aika, jolloin se viimeistään kait loppuu…, oli niin kovin kaukana. Nyt välillä tsemppaan itseäni, että ”puolet jäljellä, kyllä se siitä”. Ja vaikka se ei ehkä pidäkään paikkaansa, niin NYT tuntuu siltä, että kahden lapsen hoitaminen on varmaan ”ihan lasten leikkiä”, kunhan sen saa tehdä terveenä.. Voi olla, että univajeissa imetyskoomassa on sitten eri mieli, mutta nyt näin.

Summa summarum, aivan hirveää siis ja meininkiä ei voi ymmärtää, jos ei sitä ole itse kokenut, voimia kaikille kanssakärsijöille!

Liisukka