Hienoa, että hypermesis graviradumia tutkitaan! Itseänikin on aina askarruttanut, mitkä tekijät mahtoivat vaikuttaa siihen, että jouduin kokemaan sen syksystä -97 alkaen, kun odotin ainoaksi jäänyttä lastani. Hypermeesi oli kokemuksena kammottava ääripään kokemus. Tavallinen alatiesynnytys olikin sitten sen rinnalla helppoa lastenleikkiä! Olen varma, että ilman nykyaikaista tiputusta olisin menehtynyt elimistön kuivumiseen.
Hesarissa mainittiin, että lapsen sukupuoli ja odottajan ikä voisivat vaikuttaa. Minä kuitenkin odotin poikaa ja olin jo 30-vuotias.
Yritän kertoa pääpiirteittäin. Taustaa: olin odottaessani jo valmiiksi alipainoinen eli noin 44 kg/ 164cm. En ollut kuitenkaan koskaan laihtunut vaan olin ollut pysyvästi alipainoinen ainakin noin 8-vuotiaasta asti. Ehkä tähän on geneettistäkin syytä, suvussani osa on samanlaisia (varsinkin nuorina). Anoreksiaa minulla ei voinut olla ainakaan sikäli, etten olisi halunnut olla laiha tai laihtua – jos se olisi vaan ollut mahdollista, olisin heti “taikonut” itseni normaalipainoiseksi. Jo ihan ulkonäkösyistäkin. Se ei vaan onnistunut – en vaan jaksanut tai pystynyt syömään enempää, vaikka yritin. Olin siis tässä pysyvästi alipainoisessa tilassani raskauden alettua (kuten olin ollut lapsesta asti).
Pian positiivisen raskaustestin jälkeen alkoi voimakas, koko yön kestänyt oksentelu, jonka takia hakeuduin ensin terveyskeskukseen. Sitten taas kotiin. Pian sama meno jatkui. Oksentelu oli tyypillisesti koko yön kestävää, noin 10 minuutin välein tapahtuvaa tyhjän mahan pumppaamista, jolloin ulos tuli enää pelkkiä mahanesteitä (tai heti alussa tulivat tietysti ulos kaikki ruuat, mutta oksentelu ei loppunut siihen vaan saattoi jatkua jotain 7-8 tuntiakin yhteen pötköön pelkkien mahanesteiden pumppaamisena). (Myöhemmin tämä aiheutti korventumisen tunteen ruokatorvessa, ja tähän “sekundäärivaivaan” lääkäri määräsi närästyslääkkeitä.)
Kun oksentelu oli näin rajua, pääsin pian sisälle Jorvin sairaalaan ja myöhemmin myös Naistenklinikalle (hoitopaikan vaihto johtui siitä, että sain valita tulevaksi synnytyspaikaksi Naistenklinikan, jolloin hypermeesiäkin alettiin hoitaa siellä). Olin tiputuksissa yhteensä noin 3 kuukautta. Välillä yritin käydä kotona, mutta sitten tuli taas paluu sairaalaan. Ensimmäkseen oli nestetiputusta, mutta lopussa tuli käänne parempaan uuden sisätautilääkärin myötä. Painoni oli pudonnut tuolloin selvästi alle 40 kilon. Hän armahti minut, kun päästi ruokatiputukseen. Hänen mukaansa enää minun ei tarvinnut yrittää, koska elimistöni ei enää sietänyt ruokaa, ja siksi se pitäisi totuttaa pikkuhiljaa uudelleen. Eli ruokatiputuksessa totuttelu tarkoitti sitä, että pari ruokalusikallista ateriaa kohti riitti. Olinkin yrittänyt koko ajan hirveästi syödä ja juoda, koska olin äärimmäisen huolestunut kehittyvästä sikiöstä. Oli pitkiä aikoja, jolloin mikään ei kuitenkaan pysynyt sisällä.
Apteekista saatavia puolukanmakuisia vitamiinitetroja voin suositella – mikäli niitä vielä saa. Silloin kun olin kotona sairaalasta, pyysin miestäni aina tuomaan sellaisen aamulla ennen kuin nousin ylös. Tällä tavoin tetra saattoi ainakin joskus pysyä sisällä. Välillä hän toi niitä sairaalaankin.
Kun raskaus oli alkanut syyskuussa, loppuvuosi oli kaikkein pahinta aikaa – vasta joskus helmikuun jälkeen alkoi helpottaa. Silloin uskallettiin käyttää jo jotain pahoinvointilääkettäkin. Kuitenkin minulla oli lievää pahoinvointia ja oksentelua aivan viimeiseen raskauspäivään asti. Se ei kuitenkaan ollut enää ongelma – helmikuun aikoihin oma painoni alkoi pian nousta ja saavutti kuukausien kuluessa normaalilukemat (hieman yli 50 kg). Oli ihmeellistä, kun pystyi taas syömään ja juomaan normaalisti! Lapsi syntyi sitten kesällä normaalipainoisena ja -pituisena (51 cm/ 3750 kg).
Kokemusteni perusteella pidän hypermeesiä tilana, joka on rinnastettavissa sairauteen – tai sitten on sitä nimenomaan, vaikka syitä vasta tutkitaankin.
Iiris