Sivukartta

Lukijoita

Tänään: 19 Yhteensä: 768

“Tuumin, että ehkä selitysmalli onkin psykologinen – ainakin minulle”

Onpa hienoa, että asiaa tutkitaan. Olen tietysti wanha täti (63) osallistumaan, mutta halusin kuitenkin kertoa kokemuksistani, jo siksi, että aikanani neuvolahenkilökunta ja gynekologien näkemys raskauteen ja synnytykseen liittyvistä ongelmista oli enimmäkseen, että se vain on niin ja on turha valittaa.

Useat lähipiirini naiset eivät ole valittaneet mitään enkä ole heistä huomannut mitään, joten lienen ollut vähävaivaisten tai poikkeuksellisen sitkeiden naisten ympäröimä. Toisaalta tietysti, koska tein koko työurani 36 v miesvaltaisessa yhteisössä, ei lähipiiri ole ollutkaan kovin naisistettu. Luin tukka pystyssä naisten kokemuksista! En ollut voinut kuvitella, että sellaista on olemassa!

En myöskään koe, että monasti julkisuudessa esitetyistä selitysmalleista olisi löytynyt minulle mitään sopivaa. Niinpä tuumin, että ehkä selitysmalli ei olekaan fyysinen, anatominen tai biologinen, vaan psykologinen – ainakin minulle.

Ensimmäiseksi: pahoinvointini ei koskaan johtanut varsinaiseen oksentamiseen. Yökkö olo alkoi oltuani raskaana muutamia viikkoja, jatkui joka aamu ja ilta lähes raskauden loppuun asti. Sanoisin, että se loppui ehkä muutama viikko ennen synnytystä.

Olotilaan ei auttanut paahtoleipä, keksit eikä tee aamuisin, ei mikään mitä söin tai olin syömättä.

Välillä tuntui, että olisikin ehkä ollut helpompi, jos olisin oksentanut, mutta kuulun ihmisiin, jotka eivät yleensä koskaan oksenna.

Hajut olivat hankalia, pahimmat olivat pesupulverien löyhkät, joita en ole voinut sen jälkeenkään sietää, koska ne tuovat mieleeni raskauden ja kaiken sen kaamean ajan.

En itse ollut oikeastaan hämmästynyt oireista, joskin niiden jatkuvuudesta. Olin hiljaisesti mielessäni vakuuttunut, että ne johtuivat siitä, että en itse ollut koskaan halunnut lasta. Jo pikkutyttönä en juurikaan leikkinyt nukeilla, vaan pehmoeläimillä, luin paljon ja olin ikäisiäni edellä koulutaidoissa ja yleistiedoissa.

Vanhempani olivat etäisiä, äitini oli tiukka, osittain oman lapsuutensa tuote ja sota-aikoina kovia kokenut, jonka sydämessä asui pelko. Isäni oli paljon poissa kotoa, muutimme usein eikä minulle muodostunut varsinaista sydänystäväsuhdetta kenenkään kanssa.

Raskaus oli minulle ei-toivottu, mutta jotenkin annoin periksi, koska mieheni oli pettänyt minua, ja minun annettiin ymmärtää, että se tapahtui siksi, että en ollut riittävä vaimona. Se ehkä johtui myös luonteestani, olen aina ollut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, enkä oikein pärjännyt hänen lapsirakkaassa suvussaan, jossa naisilla oli raskauksia ja synnytyksiä siellä sun täällä, joillakin jopa eri miesten kanssa, ja joku suvun matriarkoista huolehti lapsista, elleivät äidit pystyneet.

Minulle oli kauheaa se, että en voinut hallita tilannetta, en henkisesti enkä fyysisesti, vaan oli joku, joka toimi omalla tavallaan, ilman että minulla oli mitään mahdollisuuksia vaikuttaa siihen. Panikoin synnytyksessä, ja se johti lopuksi sektioon. Lapsella oli hapenpuute. Olin kuitenkin ns. onnellisen tietämätön kaikesta siitä, mitä itse synnytys on. Paranin fyysisesti nopeasti, mutta nyt jälkikäteen katsoen minulla ilmeisesti oli synnytyksen jälkeinen masennus, jota kukaan ei huomannut ja joka ei ketään kiinnostanut. Yleensäkin koin, että kaikkia kiinnostaa enemmän se, mikä ja mitä lapsi on – täysiaikainen poikalapsi, joka kärsi koliikista ainakin puoli vuotta -kuin siitä, miten minä voin tai jaksan. Meillä ei ollut ketään läheisiä, jotka olisivat voineet auttaa yövalvonnassa tms. joten olimme molemmat lopussa siihen mennessä kun poika lopuksi oppi nukkumaan yönsä, mikä tapahtui joskus parivuotiaana.

Lapsen kanssa eläessäni muutuin entistäkin syrjäänvetäytyvämmäksi, mutta toisaalta myös käskevämmäksi. Lapsi ja isä pärjäsivät mainiosti keskenään, ja monasti mietinkin, mitä minulla oikeastaan oli asiassa tekemistäkään.

Nämä kaikki asiat johtivat siihen, että en koskaan halunnut toista lasta, enkä oikein osannut kasvattaa tätä ensimmäistäkään. Minua itseänikään ei oikeastaan ollut koskaan varsinaisesti kasvatettu, annettu vain ymmärtää, että kiltit lapset tekee niin tai näin.

Ollessani noin 35-vuotias minulle selvisi mummoni vahingossa tekemästä paljastuksesta, että minusta oli odotettu poikaa. Se sanoi paljon – miksi isäni teki minulle jousipyssyn, antoi minulle puukon ja opetti käyttämään sitä, miksi sain ryömiä pusikoissa leikkimässä Tex Willeriä, kun muut tytöt leikkivät kotia.

Ei ollenkaan huono lapsuus, sillä tuo rooli tavallaan täytti tehtävänsä myös ammatillisessa elämässäni, jossa viihdyin hyvin miesten seassa. En prinsessana enkä naikkosena, vaan arvostettuna ja arvostavana tiimin osana. Minua ei koskaan kiusattu miesten maailmassa eikä kohdeltu seksuaalisesti loukkaavasti. Ehkä juuri siksi, että en osannut katsoa miespuolisia työtovereita mahdollisena seksuaalisena kohteena, joten he vaistosivat sen ja toimivat sen mukaisesti. Uskon uudelleensyntymiseen, ja niinpä olen vakuuttunut, että olen ollut aiemmissa elämissäni miesvaltaisissa ammateissa, joten olotila sopi minulle siksikin.

Elämäni muuttui suuresti ollessani 33-vuotias. Kohtasin miehen, jonka kanssa löysin molempisuuntaisen rakkauden, ja ajattelin, että hänen kanssaan olisin ehkä voinut luoda perheenkin. Todellisuuden käänteiden vuoksi niin ei kuitenkaan koskaan käynyt. Sain kuitenkin kokea sen, että minussa ei oikeasti ollut mitään vikaa, millään tavalla – mikä oli suuri helpotus.

Tämä sepustus menee aika lailla yli tavallisten raskauskertomusten. Kuitenkin mieltäni askarruttaa, onko pahoinvoinnista kärsivien naisten historiassa jotain yhtenevää. Onko heidän elämässään “väärä” rooli, ts. ovatko he olleet itse toivottuja lapsia, toivottuja siinä sukupuolessaan, jota edustavat? Onko lapsen isä ollut onnellinen odotuksesta? Miten on ollut raiskausten uhrien tilanne? Onko suvun painostus vaikuttanut valintaan tullako raskaaksi vai ei? Miten isovanhemmat ovat suhtautuneet? Onko raskaus ollut vilpittömästi naisten oma tahto?

Minua myös askarruttaa se, mikä on ollut äitimme rooli lapsiasiassa, koska me kaksi sisarusta, jotka kasvoimme kotona äidin kanssa, olemme lapsikielteisiä. Minulla tämä yksi, siskollani ei yhtään. Olemme olleet molemmat vaikeasti ylipainoisia, kun ne kaksi, jotka eivät asuneet äidin kanssa, ovat olleet hoikkia. Kuitenkin olemme seksuaalisesti normaaleja, nuorena terveitä naisia. Ehkä me äidin kanssa asuessamme näimme enmmän hänen pimeistä puolistaan, mm. psykologisista ongelmista, emmekä alitajuisesti halunneet hankkia lapsia siihen mahdollisuuteen, että asiassa olisi jotain geneettistä…

Odotan kiinnostuneena tutkimuksen etenemistä ja valmistumista.

Siipi