Sivukartta

Lukijoita

Tänään: 28 Yhteensä: 534

”Kestänkö tätä enää uusiksi, ehkä en voi hankkia enempää lapsia”

Raskauspahoinvoinnin perushoito oli käytössä, mutta mun tapauksessa se ei auttanut. Alkuun sain jotain matkapahoinvointilääkettä, mutta siitä ei ollut apua. Sitten aloitettiin Primperan ja mahansuojalääkkeet sain vasta varmaan kuukauden oksenneltua. Ne auttoi sitten poistamaan poltteen ylävatsalta. Kädet ja jalkaterät puutui monesti, en tiedä auttoiko siihen sitten suonensisäinen b-vitamiini vai nesteytys. Sairaalareissu sen puutumisen kuitenkin lopetti aina muutamiksi päiviksi. Suonensisäistä ravintoa en saanut kertaakaan, vaikka pyysin. Kuulemma antavat vain vanhuksille ja perustelivat “maha ohittuu”. Mun maha lakkasi toimimasta. Joulukuussa kakkasin yhden kerran, koska suoli on niin tyhjä. Ummetusta ei ollut. Vatsa piti ruoan sisällään jonkin aikaa, kunnes kaikki tuli ulos. Sain syötyä ainostaan sairaalassa, normi sairaalaruokaa. Ja hyvällä ruokahalulla, koska oli mieletön nälkä ja jano aina. Aina ekana sairaalassa päivänä nesteytys ei ollut vielä purrut niin, että ruoka olisi pysynyt sisällä. Toisena tai kolmantena päivänä pysyi pikkuisen. Ja sinä päivänä kun mut lähetettiin kotiin, ruoka tuli autossa ylös vaikka mies koitti ajaa kuitenka varovaisesti tahansa. Kaikki liike, katselu saati lukeminen ja radion kuunteleminenkin oli liikaa. Viimeisellä kerralla sairaalassa sain suoneen myös glukoosia. En tiedä miksi sitäkään ei annettu aiemmin, vaikka olin tosi heikkona pari kuukautta. Kätilöt myös panttasivat multa primperania, koska resepti oli “tarvittaessa”. Jos en sitä saanut säännöllisesti, pitkittyi sairaalareissu yleensä vuorokaudella. Kahdella viimeisellä kerralla päivystävä lääkäri kirjoitti mulle myös sairaalassaoloajalle “tarvittaessa reseptin” zofrania? mutta sitä kätilöt eivät koskaan suostuneet mulle asti antamaan.

Sitten sairaalassa oli kaikkea kivaa, kuten “et sä tarvi lääkettä tänään, sun paino on noussut”. Ei ollut, mutta niitten eri vaakoja ei oltu kalibroitu, eri käytävillä näyttivät eri määriä… Tai yksi lääkäri suuttui kätilölle, kun se ei ollut seurannut mun oksennusmääriä, vaan merkkailin niitä itse lappuun. Kuulemma niin paljoa ei voi oksentaa… Ja sitten joskus jouduin odottamaan seuraavan päivystävän lääkärin töihin tuloa, kun edellinen olisi lähettänyt mut päivystyksestä kotiin. Seuraava oli sitä mieltä, että natriumtasot oli liian huonot. Ja olinkin 3 pv sairaalassa sillä reissulla. Siispä turhaa stressiä siitä, “mitäs tällä kerralla”. Ja olo oli aina niin naatti, etten jaksanut oikein edes vastailla kysymyksiin, saati vaatia mitään. Saanko nesteytystä vai en. Loppuuko tämä parissa viikossa, niin kuin vakuuteltiin. No, ei loppunut. Toivoa antavaa ehkä, mutta minusta mua ei otettu tosissaan. Yksi juttu oli kanssa sairausloma. Olin yhteensä 3 kk saikulla ja vain tietysti siltä ajalta sain päivärahat. Loppuraskauden pinnistelin töitä tehdäkseni, pari 10-15 min jaksoa päivässä. Ajattelin, että olen varmaan tullut ihan laiskaksi, kun en saa mitään tehtyä. Terveyskeskuslääkäriltä kävin saikkua pyytämässä, jos en just silloin sattunut oleen sairaalassa. Sain sitä vain aina loppuviikoksi. Kerran yksi lääkäri sanoi, ettei myönnä, koska pahoinvointi loppuu kyllä rv 12 “koitahan nyt mennä töihin”. Jouduin sen jälkeen vielä sairaalaan tiputukseenkin… Nyt tiedän jälkeenpäin, että mun olis pitänyt olla saikulla koko raskaus, koska pahoinvointi oli syynä siihen saamattomuuteen. Nyt jaksan pikkuvauva-arjen keskelläkin tehdä töitä.

Neuvolapsykologia tapasin kerran, kun pahoinvointi on vaivannut mieltäni nyt vielä synnytyksen jälkeenkin. Lähinnä siitä syystä, että suren ”kestänkö tätä enää uusiksi, ehkä en voi hankkia enempää lapsia”.

Laura